Marko Puittinen Heikomman puolella!

Lapsilähtöinen päivähoito-oikeus

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on hankala käsite. Onko se lapsen oikeus mahdollisimman pitkiin päiväkotipäiviin vai vanhempien oikeus omaan vapaa-aikaan? Vai yhtäläinen perusoikeus kaikille päivähoitoikäisille lapsille?

Haluan lanseerata käsitteen ”lapsilähtöinen päivähoito-oikeus”. Minkälaista tukea lapsi yksilönä tarvitsee? Minkälaista vanhemmat, jotta he turvaisivat lapselleen turvallisen kasvuympäristön? Onko virikehoito ylipäätään pienen lapsen etu? Millainen päivähoitomuoto sitten olisi? Onko paras jonkinlainen räätälöity malli, joka mahdollistaa esimerkiksi työttömän vanhemman työnhaun ja työn vastaanottamisen? Niin, että se joustaa perheiden tarpeisiin. Miten turvataan riittävä, tuttu, henkilökunta elämän tärkeisiin opettelun hetkiin? Samalla pitäisi kuitenkin pystyä kiintymään edes johonkin.

Lapsi hyötyy päiväkotipäivän aikana erilaisista laadukkaista vuorovaikutussuhteista. Laaja työkokemus tai tietty koulutustausta eivät takaa aitoa välittävää yksilöllistä suhdetta. Jokaista päivähoidon nykyistä ammattia ja työtehtävää tarvitaan, ja erilaiset taustat tulee nähdä rikkautena, ei kilpailun valttikorttina.

Mielestäni lapsella on subjektiivinen oikeus omaan kotiinsa ja omiin vanhempiinsa, ja että lapsi viettää päivähoidossa vain välttämättömän ajan, kun vanhemmat hoitavat velvollisuuksiaan. Sitä varten lastentarhat on alkujaan kehitetty: huomioiden perheen tilanteen. Mutta miten nykyajan laadukas varhaiskasvatus kaikkine hienoine tavoitteineen toteutuu kiireen keskellä ylisuurissa ryhmissä?

Tuntiperusteinen laskutus on lapsen etu, sillä se pohjautuu realistiseen hoidontarpeeseen ja vähentää näin läsnäolotunteja. Väitän, että sen taloudellisen vaikutuksen myötä vanhemmat varaavat herkemmin lyhyempiä hoitopäiviä ja mahdollistavat lapsilleen enemmän vapaapäiviä. On myös vanhempien etu maksaa vain siitä mitä tilaa.

Toisaalta taas kunnan säästötoimenpiteenä ajateltu osapäiväsopimusten määrän kasvattaminen kääntyy ideana itseään vastaan. ”Osapäiväläiset” ovat ”piste-jotain” tietokoneen ruudulla, ja näistä luvuista pyritään luomaan taloudellisesti mahdollisimman kannattava täyttöaste. Puolipäivähoidon käyttäjien määrän noustessa kaikkia ei voi ristiin sijoittaa. Tämä näkyy joinakin päivinä valtavina ryhmäkokoina, jotka eivät kuitenkaan korreloi suoraan työvoimaresurssien kanssa. Lapsiryhmään kun on saatettu sijoittaa pääluvullisesti enemmän lapsia kuin ryhmäkoko itsessään antaisi myöten. Kärjistetysti kuka haluaa, että omaa lasta hoidetaan ”puolikkaana” kun ruokapöydässä vieressä istuva “kokonainen” lapsi saa samaan aikaan ”täyden palvelun” hoitoa? Tämä ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista. Toisaalta kaikkien lasten ollessa ”kokonaisia” jokainen kai olisi samalla viivalla ja täyttöasteet olisivat näin realistisemmat pääluvun kanssa.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus, sen rajaaminen tai rajaamattomuus eivät siis ole yksiselitteisiä asioita lapsen edun kannalta. Lapsen etu sen sijaan on. Parhaimmillaan se ennaltaehkäisee järeämpiä tukimuotoja, jos kevyempi tuki riittää auttamaan esimerkiksi psyykkisesti sairaiden vanhempien arjessa ilman, että lapsen kasvun ja kehitys vaarantuvat. Toisaalta väärin käytettynä tavoite on kai aivan toinen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän vilenin kuva
Aimo Remes

Päivähoito on siis varhaiskasvatusta kuten Neuvostoliitossakin.

Toimituksen poiminnat