Marko Puittinen Heikomman puolella!

#EnOlisiTässä

#EnOlisiTässä-kampanjan myötä haluan kertoa oman tarinani.

Synnyin Helsingissä vuonna 1983, olin perheeni ainoa lapsi. Varhaislapsuuteni ei ollut helppo. Vanhempieni alkoholismi ja sen liitännäisvaikutukset tekivät elämästä pelottavaakin. Minulla ei ole montaa tarkkaa muistikuvaa ajanjaksosta. Joskus olin lelulaatikossa piilossa kovaäänisiä, humalaisia aikuisia. Joskus poliisiauto saatteli minut kotiini turvaan. Muistan mummoni soittaneen iltaisin huolehtien olinko kotona ja turvassa. Oli niitä mukaviakin hetkiä, leikkipaini isän kanssa, koiranpennun hankkiminen.

Seitsemänvuotiaani tapahtui elämässäni merkittävä käänne. Palasin normaalisti koulusta kotiin, äiti ja isä olivat kotona, isä päiväunilla. Olin jollain tavalla tietoinen, että äiti oli väsynyt. Sinä päivänä hän teki, niin kuin oli kai pariin kertaan jo koittanut. Syitä en tiedä, hänen oma jaksaminenko? Äitini teki itsemurhan, viimeinen muistikuvani hänestä on, kun hän makasi verilammikossa pihakadulla.

Tie vei vuodeksi lastenkotiin, sillä isä tai sukulaiset eivät pystyneet minusta huolehtimaan. Toisen luokan suorittaminen, ja millaista elämäni lastenkodissa oli, on minulle pelkkää mustaa. Muistan vain luokanopettajan epäammatillisen huudon luokkalaisiamme kohtaan. Ja millainen harmaa Volkswagen-merkkinen pakettiauto lastenkodilla oli.

Olin onnekas ja löysin rakastavan sijaisperheen, joka otti minut luokseen asumaan. Muistan, että kriisin vuoksi en ollut ehkä helpoin lapsi hoitaa, taisin joskus purrakin sijaisvanhempiani. Välillä kävin polilla tapaamisissa. Elämä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muotoutua urilleen. Sijaisisäni oli bussikuski ja –äiti kaupanmyyjä. Varhaislapsuuden yksi haaveammateistani oli juuri bussikuski, mikä onni ja sattuma!

Sain peruskoulun suoritettua, ihan tyydyttävin paperein. En ollut täysin varma jatkohaaveistani, joten kävin korottamassa arvosanojani kymppiluokalla. Siinä kohtaa minusta piti tulla elokuvaohjaaja ja hain lukioon, mihin pääsinkin. Armeijavuoden aikana tuo ammattihaave haihtui ja heräsin: ehkä kuitenkin haluan tehdä hyvää ja hain sosionomi- sekä sairaanhoitajakoulutukseen. Loppu onkin historiaa.

En olisi tässä ilman suurta rakkautta, ilman välittämistä, ilman aitoa hyvyyttä. Työni puolesta haluan tukea nuoriamme ja antaa heille toivoa, sillä ikinä peliä ei olla hävitty. Kotona haluan olla maailman rakastavin isä ja muutenkin olla elämässä esimerkkinä. Toivon, että minut tullaan muistamaan hyväntekijänä, ajattelijana, heikomman puolustajana. Olen ikuisesti kiitollinen sijaisvanhempieni rakkaudesta. Mutta myös viranomaisista, ketkä minua auttoivat.

Varhaislapsuuden tapahtumien jälkeen en ollut yhteyksissä isääni. Monet kysyivät miksi en. Ehkä ajattelin aina, että vielä se päivä tulee. Ikinä ei tullut. En tiedä olinko katkera vai pelkäsinkö. Jälkeenpäin harmittaa tekemäni valinta, olisi ollut mahtavaa näyttää, että onnistuin. Eikä isä paha ollut. Hän oli sairas. Myöhemmin kuulin, että olihan hän pohtinut, että mitenhän minulla menee.

Joulun aikana sytytän kynttilän isälle ja äidille, sekä myös mummolleni. Olen kuitenkin osa heitä ja tulen aina olemaan. Oli tarina sitten minkälainen tahansa.

Rakastavaa joulua kaikille.

Marko

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän MarjuNiskanen kuva
Marju Niskanen

Minulla on kunnia tuntea Marko sinut. Tulit päiväkotimme johtajaksi vakituisen pomomme sijaiseksi ja saimme pitää vuoden sinua esimiehenämme. Sinusta jäi juurikin sellainen kuva että ajattelet sydämelläkin, etkä vain aivoilla

Käyttäjän MarkoPuittinen kuva
Marko Puittinen

Moi Marju ja suuri kiitos kommentistasi! Tunne on molemminpuolinen!
Olihan se aikamoinen kokemus äkkiseltään, kasvatti ja jätti ison muiston sydämeen. Ja kyllä, sydämen ääntä tulee aina kuulla, koska se ei vie väärään.

Kesti huomata kommentti, siksi vastaus vasta nyt. :)

Toimituksen poiminnat